Pääsivulle

Kysymyksiä ja vastaväitteitä

Tasarahamalli herättää usein kysymyksiä ja poleemisiakin vastaväitteitä, joista tähän on koottu muutamia yleisimpiä vastauksineen.

Väite 1: Tasarahamalli nostaa päivähoitomaksuja

Useimpien kohdalla ei.

Päivähoitomaksujen suuruus riippuu päivähoitopaikan valinnasta.

Kokopäiväpaikka yksityisellä perhepäivähoitajalla esim. Espoossa maksaa 435 euroa (2586 mk) eli kokopäivähoitoa tarvitsevan perheen omaksi maksuosuudeksi jää 35 euroa (n. 200 mk).

Myös päiväkotien yksikkökustannukset vaihtelevat suuresti. Jukka Palokankaan lisensiaattitutkimuksen mukaan vuosina 1995-96 kunnallisten ja ostopalvelupäiväkotien yksikköhinnat vaihtelivat välillä 3000 - 5000 mk, kun palvelurahalla tuettujen päiväkotien yksikkökustannukset liikkuivat välillä 2000 - 2600 mk.

Kokopäivähoitopaikan yksikköhinta kunnallisessa päiväkodissa lienee nykyisin keskimäärin 4000 - 5000 mk. Keskimääräistä yksikkökustannusta korottavat heikko kustannustehokkuus suurissa ryhmissä, lasten pitkät hoitopäivät ja erityisesti hyvin pienten lasten hoitaminen päiväkodeissa, jolloin yksikköhinta voi olla lähes kaksinkertainen keskimääräiseen kustannukseen verrattuna. Jos lapset hoidettaisiin päiväkotiryhmissä vain aidosti leikki-ikäisinä ja kohtuullisen mittaisina hoitoaikoina, yksikkökustannukset jäisivät näiden lasten osalta niin mataliksi, että perheen oma rahoitusosuus päivähoidosta, "hoitomaksu" jäisi todennäköisesti nykyistä keskimääräistä hoitomaksua matalammaksi. Voidaan jopa sanoa, että Tasarahalla voitaisiin tarjota vähintään 6 tunnin ilmainen hoito kaikille yli 3-vuotiaille nykyisen kunnallisen päivähoidonkin puitteissa.

Hoitomaksut nousisivat hyvin pienten lasten kokopäivähoidon osalta, mikä ohjaisi pienten lasten vanhempia käyttämään lyhyitä hoitoaikoja. Lapsen hyvinvoinnin kannalta tämä olisi ensiarvoisen tärkeää.

Hoitomaksut nousisivat myös niiden perheiden osalta, joiden lapset ovat hoidossa hyvin pitkiä aikoja. Tämäkin olisi terve suunta sekä yhteiskunnan kustannusrakennetta että lasten hyvinvointia ajatellen. On mahdoton ajatus, että yhteiskunnan on vastattava päivähoidon kustannuksista ilman tarveharkintaa ja kulukattoa. Yhteiskunnan on tultava lasten hoitokustannuksissa vastaan kohtuullisesti, mikäli yhteiskunta tarvitsee pienten lasten vanhempia työtehtäviin toisaalle, mutta yhteiskunnan maksuvelvoite ei saa ulottua niin pitkälle, että siitä saattaa aiheutua lapsille haittaa! Ylipitkät hoitopäivät ovat uhka lasten hyvinvoinnille. Yhteiskunnan tehtävä on ohjata kansalaisia hyviin ja kohtuullisiin toimintamalleihin - myös sen tulevien veronmaksajien kannalta ajateltuna.

Pienituloisten yksihuoltajavanhempien toimeentulo täytyy kuitenkin varmistaa ja vaihtoehtoja sen järjestämiseen on tutkittava. Jos pitkät työ- ja hoitopäivät ovat yksinhuoltajaperheessä välttämättömiä, eikä kustannuksiltaan edullisia päivähoitopaikkoja ole saatavilla, olisi näiden perheiden talous turvattava esimerkiksi toimeentulotuen muodossa, jossa korkeat päivähoitomaksut otetaan huomioon. Työajan lyhentäminen olisi kuitenkin toivottavaa erityisesti yksinhuoltajaperheissä aina kun taloudellinen tilanne suinkin antaa myöten: yksinhuoltajan lapsella on säännöllisesti lähellään vain yksi vanhemmista, joten tämän läsnäolo on lapsen hyvinvoinnin kannalta vielä tärkeämpää kuin kaksinhuoltajaperheissä.

Tasarahamallin vaikutuksesta hoitomaksut olisivat pääsääntöisesti korkeammat niissä perheissä, joissa lapset hoidetaan suurissa ja kustannustehottomissa ryhmissä. Tämä ohjaisi ajan mittaan päivähoitopalveluiden kysyntää pienempiin ja laadukkaampiin hoitoryhmiin, jotka tutkimuksen mukaan ovat myös kustannuksiltaan halvempia.

Väite 2: Eihän vanhemmille voi maksaa palkkaa omien lastensa hoitamisesta!

Miksi ei?

Mitä yhteiskunta häviää, jos lapsen hoitajana toimii lapsen sukulainen samalla hinnalla kuin vieraskin hoitaja?

Kiitos vuosien 1995 ja -96 leikkausten - kevään 2002 lapsipoliittisen selonteon mukaan: "painopisteen muutoksen" - jotka vähensivät kaikkia vanhempien itse hallinnoimia tulonsiirtoja (lapsilisiä, kotihoidontukea, vanhempainrahoja) ja ajoivat mm. lapsiaan itse hoitavat vanhemmat köyhyyteen, vanhemmat alkoivat - aiheellisesti - rinnastaa itsensä lastenhoitotyötä toisaalla tekeviin aikuisiin. Ilman toimeentuloahdinkoa vanhemmat olisivat tuskin heränneet kysymykseen: Mitä pahaa minä teen yhteiskunnalle hoitaessani itse lapseni, kun minua näin rangaistaan?". Kun kysymys on herännyt, sitä on mahdotonta vaientaa ilman hyviä perusteluja: Miksi kodin ulkopuolista hoitotyötä tuetaan enemmän kuin kodeissa, lapselle tärkeimmän henkilön puolesta tapahtuvaa hoitoa?

Työajan lyhentämisestä tai kotivanhemmuudesta haaveilevat vanhemmat eivät ole niitä, jotka haluavat hyötyä lapsillaan tai niitä, jotka hoitaisivat lapsensa vain rahasta. Kysymys on toimeentulosta. Rahalla toimivassa yhteiskunnassa on mahdotonta tulla toimeen pelkällä rakkaudella.

Rahaa ei käytännössä ole kotivanhemmilla, jotka hoitavat lapsensa äitiyspäivärahan minimillä (1500 mk miinus verot) tai vanhemmilla, jotka hoitavat lapsensa kotihoidontuella ilman kuntalisiä (1500 mk miinus verot + muutama satanen sisaruskorotusta) tai vanhemmilla, joiden nuorin lapsi on täyttänyt kolme vuotta ja jotka ovat kaiken tuen ulkopuolella.

Nykyisin enää harva on valmis julistamaan, ettei työttömille pidä maksaa työttömyyskorvausta esim. sillä perusteella, etteivät työttömät tuota yhteiskunnalle mitään hyödyllistä. Ymmärretään, ettei hyvinvointiyhteiskuntaan kuulu jättää ihmisiä vaille toimeentuloturvaa. Kuinka - jopa valistuneet päättäjät! - kyseenalaistavat saman asian lapsiaan kasvattavien vanhempien osalta, jotka jokaisen ihmisen ymmärryksen mukaan tekevät yhteiskunnan kannalta arvokasta työtä? Miksi heidät pitää tuomita armottomaan köyhyyteen?

Ennen vanhaan aikuiset kasvattivat lapsia omaksi vanhuudenturvakseen. Jos onnistui hankkimaan tarpeeksi leipää ja kasvattamaan potria poikia ja komeita tyttäriä, pystyi luottamaan siihen, että oma vanhuudenturva oli kunnossa: oli toimeentulokykyisiä aikuisia lapsia, jotka pystyivät elättämään tuottamattomiksi käyneet vanhempansa. Lapsia kasvattavilla vanhemmilla on nykyisinkin enemmän kuluja ja enemmän työtä kuin lapsettomilla aikuisilla. Panostettu työ ja raha eivät kuitenkaan hyödytä vain vanhempia eläkepäivinä, vaan lasten verotuotoilla pidetään yllä myös muiden aikuisten - ja yhä suuremman joukon - vanhuusvuosien elintasoa.

Yhteiskunta vie omansa - välilliset verot huomioiden n. 50% - myös lapsia kasvattavien vanhempien työtuloista ja tulee viemään saman verran lasten työtuloista aikanaan. Tästä syystä yhteiskunnan on tuettava lapsiaan kasvattavia vanhempia - eikä vain poliittisen järjestelmän sisällä keksityin tavoin vapaasti "painopistettä muutellen" vaan perheiden oman tarpeen mukaisesti ja niiden hyvinvoinnin turvaten!

Väite 3: Tasarahamalli on sosiaalisesti epätasa-arvoinen, jos elintasorouvillekin pitää maksaa sama hoitoraha.

Onko nykyjärjestelmä sosiaalisesti sen tasa-arvoisempi, kun rikkaimmatkin päivähoidon käyttäjät maksavat korkeintaan 25% päivähoidon todellisesta kustannuksista ja loppu kerätään kaikkien - köyhimpienkin - verotuloista?

Niin kauan kun maassamme on nykyisen kaltainen yksilöverotus, ei varakkaiden tulonsiirroista kannata huolehtia: hyvin ansaitseva puoliso - mies tai vaimo - maksaa kyllä riittävästi veroja omasta palkastaan.

Väite 4: Jos raha annetaan vanhempien käyttöön, sen käyttöä ei voi kontrolloida: juopot ja narkkarit käyttävät rahat omiin tarpeisiinsa eikä lapsille jää mitään. 5% äideistä on alkoholisteja.

95% äideistä ei ole.

Valtaväestölle ei voida luoda järjestelmää niiden mukaisesti, joilta ote elämään on lipsunut. Muuten saman periaatteen mukaan kaikilta pitäisi kerätä ajokortit pois, koska joku ajaa humalassa kuitenkin...

Nykyjärjestelmä tekee lapsille yhtä paljon pahaa kuin "juoppojen tukeminenkin" tekemällä hyvistä, järkevistä ja vastuuntuntoisista vanhemmista heikkoja kasvattajia harjoituksen puutteen vuoksi! Harva uskoo, että hyväksi viulistiksi tai tenniksenpelaajaksi voi tulla ilman harjoitusta. Miten voidaan pitää turhana syyllistämisenä sitä, että sanotaan ääneen tosiasia: hyväksi vanhemmaksi ei voi tulla ilman harjoitusta. Viulunsoitossa ja tenniksessä tavoite ja säännöt pysyvät sentään samoina kaiken aikaa - vanhemmuudessa "säännöt" muuttuvat koko ajan: on aivan eri asia olla vauvan, leikki-ikäisen, kouluikäisen, murrosikäisen tai aikuistuvan lapsen vanhempi. Tähän kehitykseen tarvitaan välttämättä perheen yhteistä aikaa!

Päivähoito luo esim. alkoholistiperheen lapselle mahdollisuuden hengähtää perheen risaisesta elämästä, mutta päivähoito ei kanna lasta läpi elämän! Vaikeuksissa olevia perheitä ei auteta vain tarjoamalla lapselle hyvä hoitopaikka, lapsi tarvitsee kykenevät vanhemmat, omat vanhempansa myös hoitopäivän jälkeen, kouluikäisenä ja murrosikäisenä. Lapsen päivähoito tuskin vähentää vanhempien päihteiden käyttöä - päin vastoin se voi lisätä sitä; tärkeä tehtävä lapsen kasvattajana on aina ollut vanhemmille hyvä syy oman elämän kuntoonsaattamiseksi.

Päihdevanhempia ei auteta tarjoamalla ammattikasvattajien kokopäiväapua "varmuuden vuoksi" kaikille, vaan ohjaamalla varoja ja ohjausta sinne missä sitä kipeimmin tarvitaan!

Väite 5: Tasarahamalli ajaa naiset kotiin

Miten niin naiset?

Tasarahamallin hoitoraha ei ole sukupuolisidonnainen: rahan käytöstä päättää perhe itse ostetaanko rahalla hoitopalveluita vai käytetäänkö raha kattamaan esim. vanhempien työajan lyhennyksestä aiheutuvaa tulonmenetystä tai käytetäänkö raha kotivanhemman - isän tai äidin - palkkaamiseen. Luodessaan erityisesti monilapsille perheille todellisen toimeentulomahdolisuuden myös silloin kun lapset hoidetaan kotona, Tasarahamalli kannustaisi myös miehiä valitsemaan tehtäväkseen lastenhoitotyön; nykyinen, köyhyysrajan alle painava toimeentulo ei ainakaan houkuttele miehiä muuttamaan perinteistä toimintamallia. Mies pysyy kodin ulkopuolisessa työssä perheen "elättäjänä", koska se on "kunniallisempaa".

Lastenhoitotyö ei työnä tee kenestäkään alistettua. Lastenhoitotyö on arvokas työtehtävä muiden töiden joukossa. Kotivanhempaa ei alista lastenhoitotyö vaan heikko toimeentulo, joka tekee lapsiaan hoitavan vanhemman taloudellisesti riippuvaiseksi kodin ulkopuolella työtä tekevästä puolisosta. Tasa-arvoa ei voida ratkaista eliminoimalla lastenhoitotyö pois molempien vanhempien elämästä eikä pitämällä toimeentulo heikkona niiden tehtävien osalta, joita naiset ovat perinteisesti valinneet tehtävikseen. Tasa-arvokysymyset ratkaistaan luomalla työrintamalle palkkatasa-arvo ja luomalla perheille todellinen vaihtoehto lastenhoidon järjestämiselle. Perheet tekevät lastenhoitoratkaisut pääosin taloudellisin perustein. Näin myös lapsia hoitaa kotona yleensä puolisoista se, jonka palkkatulo kodin ulkopuolisesta työstä olisi pienempi. Miesten ja naisten palkkauksen epätasa-arvo työmarkkinoilla on kotityön tasa-arvoisen jakamisen vaa’ankieli!

Tasa-arvoa on perinteisesti ajettu valinnanvapauden nimissä. Valinnanvapaus lastenhoitomuodon suhteen pelottaa kuitenkin monia - erityisesti koulutettuja naisia - jotka pelkäävät, että Tasarahamallin kaltainen järjestelmä ajaisi naiset kotiin. Miksi vapaata valintaa kannattavat naiset kaipaavat säätelyä lastenhoitojärjestelmään? Pelkäävätkö koulutetut naiset, että vapaan valinnan tilanteessa kanssasisaret "valitsevat väärin"? Mikä on "väärä valinta" tasa-arvoisessa, valinnanvapautta korostavassa yhteiskunnassa?

Väite 6: On väärin kritisoida suomalaista hyvin toimivaa päivähoitojärjestelmää, jonka aikaansaamiseksi on ponnisteltu kymmeniä vuosia!

Mikään järjestelmä ei ole niin hyvä, että ihmisten pitäisi elää järjestelmää, eikä järjestelmän ihmisiä varten.

Päivähoitojärjestelmää on kehitetty voimakkaasti viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan. Elämäntapa ja työmarkkinat ovat muuttuneet tänä aikana vielä voimakkaammin. Virka-aikaan perustuva päivähoitojärjestelmä tai virkauraan ja kuukausipalkkaan nojaavat perheiden tukijärjestelmät eivät tässä muuttuneessa tilanteessa enää toimi. Kansalaisten, erityisesti lapsiperheiden täytyy ennakoida toimeentulon riittävyys ja arjen toimiminen aivan toisin perustein kuin ennen. Tästä syystä pienten lasten hoidon tukijärjestelmää on tarkasteltava uudesta näkökulmasta.

Pienten lasten hoidon tukijärjestelmässä on myös monia puutteita: se mm. rankaisee lapsiaan hoitavia vanhempia mahdollistaessaan perheille toimeentulon ainoastaan ansiotyön kautta.

Kunnallisuus ei ole sinällään päivähoidon laadun tae. Väärällä tavalla kustannustehokkuuteen pyrkivä päiväkotijärjestelmä saattaa sisältää myös monia toimimattomia kohtia ja suoranaisia uhkia lasten hyvinvoinnin ja terveyden osalta. Useimmat näistä ongelmista olisi poistettavissa yksinkertaisilla keinoilla: pienentämällä ryhmäkokoja ja lyhentämällä lasten ylipitkiä hoitopäiviä. Lasten hyvinvointi parane, kun järjestelmän ilmeiset puutteet myönnetään ja korjataan.